Suomessa koulutus on käyttäjälle maksuton ja hyvä niin. Valitettavan usein tämä tosiasia kuitenkin sumentaa käyttäjän arvostuksen koulutusta kohtaan. Turhan taajaan näkee ja kuulee opiskelijoita, jotka ilmaisen koulutuksen lisäksi vaativat ilmaisen ylöspidon ja vielä yhteiskunnan takaaman “oman alan duunin” päälle. Opintovelkaa ei haluta ottaa, sillä se siirtäisi liikaa riskiä työllistymisestä itselle.

Ja tämä kaikki on ihan rationaalista toimintaa nykyisen järjestelmämme puitteissa.

Opintojen ohessa työskentelyä syytetään usein opintoaikojen venymisestä. Itse en jaksa siihen uskoa. Kaikki työnteko on arvokasta ja yleensä työtä tekemällä huomaa paremmin mitä tosiasiassa haluaa valmistuttuaan tehdä ja mihin omat lahjat parhaiten riittävät. Toki jos töitä tekee päätyökseen niin silloin samanaikainen opiskelu ei välttämättä ole fiksuin ratkaisu. Harva kuitenkaan tarvitsee valtiolta saatavien tukien lisäksi täyspäivätyötä rahoittaakseen opiskelijaelämäänsä.

Opintotuen tulorajat pitäisi poistaa. On perverssiä, että valtiolle jo veroja maksava ja osaltaan tukia rahoittava työssäkäyvä opiskelija ei saa samoja tukia kuin opiskelija, joka pelkästään opiskelee. Opintotuen maksimimäärä on kuitenkin rajattu ja toisaalta sen saanti on sidottu opintomenestykseen. Jos työssäkäyvä opiskelija suoriutuu opintotavotteista samassa tahdissa kuin työssäkäymätön opiskelija, hänelle kuuluu vähintäänkin sama opintotuki.

Mielestäni on myös huolestuttavaa minkälaiseen matematiikkaan nykyjärjestelmä opettaa: opiskelijat optimoivat työssäkäyntiään siten, etteivät joutuisi luopumaan opintotuista. Töitä ei tehdä sen mukaan kuinka paljon niitä olisi tai mikä olisi työsuhteen molemmille osapuolille mielekästä, vaan korkeintaan sen verran kuin tukipolitiikka sanelee. Kaiken tehtävän työn pitäisi kannattaa.

Peruskoulussa ei tilaa erilaisuudelle

Peruskoulu kestää 9 vuotta, jonka aikana kaikille oppilaille opetetaan sama asiasisältö. Vaikka peruskoulu hyvästellään keskimäärin 16-vuotiaana, ei tähän ikään mennessä suoda lapsille minkäänlaista mahdollisuutta kehittää omaa erikoisosaamistaan. Päinvastoin, kaikille opetetaan sama sisältö ja tahdin määrää luokan heikoin oppilas. Lukuaineissa lahjakkailla on tylsää.

16-vuotias saa monessa maassa jo ostaa kaljaa ja tupakkaa ja ajaa autolla, mutta meillä Suomessa hän tai hänen vanhempansa eivät ole vielä saaneet päättää opiskellako enemmän kädentaitoja vaiko matematiikkaa. Ehkä mahdolliset erityisosaamiset on huomattu, mutta niitä ei ole koulun puolesta tuettu millään lailla eikä oppilas ole päässyt niissä kehittymään.

Pisa-tutkimuksen menestykseen ei kannata hirttäytyä, sillä se mittaa enemmänkin yhteiskuntarauhaa ja homogeenista opiskelija-ainesta (Suomessa suhteellisen vähän maahanmuuttajia) sekä minimitietojen hallitsemista kuin koulutusjärjestelmän tehokkuutta. Jos television tekstitys auttaakin suomalaisia lapsia lukemaan nopeasti tai ylipäänsä lukemaan, niin koulun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Tarvitsemme eriyttävää koulutusta jo 6. luokasta alkaen: toisaalta luonnontieteitä painottavaa ja toisaalta kädentaitoihin suuntaavaa koulua lukuaineisiin keskittyvän peruskoulun kylkeen.

Pakkoruotsille ei ja erityisosaamiselle kyllä

Niin-kutsutusta pakkoruotsista on luovuttava. Suomi tulee silti säilyttää kaksikielisenä maana. Kielipaino kouluissamme on muutenkin jo varsin suuri eikä ole mitään syytä rajata kansakuntamme kieliosaamista ehdoin tahdoin suppeaksi. Annetaan niille tilaa, jotka haluavat ruotsia – äidinkielenään tai vieraana kielenä – opiskella. Kunnioitetaan kuitenkin myös sitä, että osa haluaa englannin ja suomen kielen lisäksi opiskella enemmän luonnontieteitä tai vaikkapa sitten mandariinia, sikäli kuin sen opetusta on tarjolla.

Ns. pakkoruotsi ei myöskään takaa palveluiden saatavuutta ruotsiksi. Vähäisellä motivaatiolla ruotsia opiskelleet eivät muutenkaan hakeudu tai pääse tehtäviin joissa sujuvaa ruotsin kielen taitoa edellytetään. Kansakuntana hyödymme jos osaamisalueemme on mahdollisimman laaja ja ne jotka jotain osaavat, osaavat sen myös kunnolla. Tämä pätee niin ruotsinkieleen kuin kaikkiin muihinkin taitoihin.

Ammatillinen osaaminen palautettava

Maistereita koulutetaan meillä liikaa, varsinkin jos ja kun maisterin tutkinnosta näyttää tulevan yleinen handicappi työllistymiseen: mikäli muu kuin “oman alan työ” ei kelpaa, niin turhantiedon maisteri on yhteiskunnalle raskaampi taakka kuin kouluttamaton henkilö.  Ja kuinka moni jättääkin akateemisen opinahjon taakseen ilman yhtään originellia ajatusta.

Vähintäänkin kaiken työn pitäisi kelvata eikä se ole yhteiskunnan ongelma, jos joku kokee olevansa ylipätevä työhön. Parhaan arvon ihmisen osaamisesta (oli se hankittu muodollisen koulutuksen myötä tai muuten) antaa työmarkkina: (jotain) työtä on aina tarjolla (jotain) korvausta vastaan. Se mihin työhön yksilö työllistyy ja minkälaisen korvauksen siitä saa, ei ole ensisijaisesti yhteiskunnan, vaan yksilön vastuulla.

Opistotason ammattioppilaitokset väistyivät pitkälti ammattikorkeakoulujen tieltä. Välillä ammattikorkeakoulujen taholta kuulee toiveita kivuta yliopistojen kastiin. Kehitys on huolestuttava, sillä päinvastoin yliopistojen – laitosten joissa harrastetaan tieteellistä tutkimusta – sisäänottoa pitäisi karsia, jotta siellä voitaisiin keskittyä enemmän huippututkimukseen. Ammattikorkeakoulujen funktion tulisi olla suurelta osin kadonneiden opistojen jättämän tyhjiön paikkaaminen. Konkreettiselle ammattiosaamiselle on työmarkkinoilla tilausta.