Elina

Vapaampi Suomi.

Terveys ja ihminen

Terveydenhuolto on  suurimpia menoja valtion budjetissa, joten on kansalaisvelvollisuus selvittää miten rahoille saadaan nyt – ja etenkin tulevaisuudessa – parhaiten vastinetta. Lähivuosina terveydenhuollon rasite kasvaa pelkästään väestön vanhenemisen myötä.

Ohitan tässä erikoissairaanhoidon, sillä se tässä maassa toimii suhteellisen hyvin – vaikka joutuukin kalliisti paikkaamaan perusterveydenhuollon aukkoja. Haasteemme onkin, miten ylläpidämme kansalaisten perusterveyttä siten, että erikoissairaanhoitoon ei tarvitse hakeutua kuin ääritapauksessa.

Meillä jakaudutaan kahden kerroksen porukkaan: heihin, joille julkinen terveydenhoito on ainoa osoite ja heihin, joilla on mahdollisuus käyttää yksityistä lääkäripalvelua, joko omasta tai työnantajan ja valtion pussista. Totuus on, että julkisen puolen terveydenhoito olisi vielä suuremmassa rasituksessa, mikäli tätä rinnakkaista järjestelmää ei olisi olemassa.

Meidän on luotava terveydenhuoltojärjestelmä, joka on korkeatasoinen, ennaltaehkäisevä, kansantaloudellisesti tehokas ja jonka kustannukset jakaantuvat oikeudenmukaisesti.

Pidempien hoitosuhteiden puolesta

Julkisen perusterveydenhuollon ongelmat näyttäisivät kiteytyvän siihen, että lääkärien vaihtuvuus on suuri. Asiakkaita pyöritellään järjestelmässä eikä kunnon hoitosuhteita pääse syntymään. Aikoja voidaan antaa vain lyhyellä tähtäimellä ja hoito keskittyy akuuttitapauksiin ennaltaehkäisevän ja pitkäjänteisen perushoidon asemesta.

Sitoutuminen on heikkoa, sillä terveyskeskuksien työpaikat eivät ole tarpeeksi houkuttelevia. Heikko johtajuus, naurettavat IT-järjestelmät, tehottomuus ja näköalattomuus oman uran ja osaamisen suhteen ovat osia ongelmavyyhdissä. Monen lääkärin mielestä palkkaus on tässä listassa vasta toissijaisessa osassa.

Myös sairaanhoitajien sitoutuminen on avainasemassa – useassa perusterveyteen liittyvässä seikassa potilaalle riittää pelkästään hoitajan tapaaminen. Sairaanhoitajien pysyvyyttä rajoittaa kuitenkin jo se, ettei heille usein tarjota vakituisia työsopimuksia, vaan heitä puliveivataan vuokratyöjärjestelmän kautta.

Maalaisjärjelläkin arvioituna lääkärin ja sairaanhoitajan parityö tuo laatua ja tehokkuutta. Yhteisen työskentelytavan omaksunutta “tiimiä” on vaikea voittaa – mikä edellyttää ja toisaalta edesauttaa henkilökunnan pysyvyyttä työhyvinvoinnin asein. Asiakaskin luottaa tuttuun hoitajaan paremmin eikä välttämättä vaadi lääkärille pääsyä flunssan kaltaisissa pienissä vaivoissa.

Tehtävien eriyttäminen on järkevää terveydenhoitoalalla siinä kuin missä tahansa muuallakin: ei ole järkevää että lääkäri joutuu käyttämään suuren osan työajastaan hallintoon, kuten PC:n naputtamiseen, kun saman voisi hoitaa sihteeri. Tehottomat IT-järjestelmät ovat merkittävä osa tätä ongelmaa, mutta ne ovat oman kirjoituksensa paikka.

Omistajuus sitouttaa

En rakentaisi järjestelmän tehokkuutta muuten suosimani tulospalkkauksen vaan asiakastyytyväisyyden ympärille. Toimiva tulospalkkiojärjestelmä on toteutettavissa ainoastaan silloin kun tiedetään mihin kannustetaan – ja miten sitä mitataan. Jos työ on seinän muuraaminen, voidaan maksaa suhteessa siihen miten hyvää jälkeä syntyy ja missä ajassa. Ihmisen hoitopalvelulle sen sijaan on vaikea antaa euromääräistä tavoitetta: tämä saattaa kannustaa lääkkeiden ylimääräämiseen tai hutilointiin riippuen siitä mitä mittaria käytetään.

Sen sijaan en näe mitään esteitä omistajuudelle, päinvastoin: jos lääkärit ovat osakkaina omassa yrityksessään ja markkina on kilpailtu, kaikilla on kannustimet pyrkiä hyvään ja pitkäjänteiseen kustannustehokkaaseen potilaanhoitoon. Paperinpyörittämiseen ja tapauskollisuuteen ei yksinkertaisesti ole varaa. Osakkailla on myös intressi kehittää omaa osaamistaan ja yrityksen toimintaa. Jälkimmäiseen kuuluu olennaisena osana toimiva henkilöstöpolitiikka.

Kohti uutta järjestelmää

Jos on niin, että paras tapa saada asiat toimimaan, on sitouttaa lääkärit ja muut työntekijät nykyistä pidempiin työsuhteisiin ja toisaalta tehokas keino sitouttaa on osakkuus, niin vastaus on selvä. Minun on hyvin vaikea kuvitella jatkossa toimivaa perusterveydenhuoltoa ilman että palvelu tuotetaan laajemmin yksityisesti. Yksityinen monopoli on vähintään yhtä paha kuin julkinen monopoli, joten oleellista on, että alalle syntyy terve kilpailu. Tälle ainoa ratkaisu on, että yksilö valitsee itse oman lääkäriasemansa (eikä siis valtio). Potilas ja yhteiskunta jakavat kulut.

Kansalainen on sitoutettava järjestelmään siten, että hänellä on kannustin ylläpitää terveyttään. Yksilö saa leikkiä hengellään minun oikeuskäsitykseni mukaan ihan vapaasti – kunhan sen kustannukset eivät kaadu muiden harteille. Ihminen ei ole rationaalinen eikä sitä pidä kokonaisuudessaan edellyttää. On silti järkevää rakentaa sellainen järjestelmä, joka kannustaa suurempaan henkilökohtaiseen vastuunkantoon. Se on paitsi järjestelmän rahoittajien, myös yksilön etu.

Esimerkiksi kalliit yhteiskunnan kustantamat lääkkeet jäävät Suomessa usein käyttämättä ja elämäntapasairaudet johtuvat pitkälti vinksallaan olevista elämäntavoistamme. Niitä ei korjata usein edes lääkärin määräyksestä. Sekä toimenpiteissä (alkaen laboratoriokokeista) että lääkkeissä tulee olla omavastuu. Tässä voidaan soveltaa samankaltaista käytäntöä kuin Kelan nykyisessä Maksukatossa. Tällöin kustannukset eivät nouse kohtuuttoman suuriksi. Ketään ei ole tarkoitus jättää heitteille.

Aiheeseen liittyvät kirjoitukset