Terveisiä budjettiriiheen

17.08.2011

(kommentteja ja keskustelua Uudessa Suomessa)

Yksityisen sektorin ja yksittäisen kansalaisen taloudellista elintilaa on supistettu parissa vuodessa dramaattisesti laman torjumisen nimissä. Laman taidamme siltikin vielä saada, vääjäämättä. Tuntuu kohtuuttomalta, ettei valtiovarainministeri Jutta Urpilainen näe tarvetta säästöille.

Pari vuotta sitten finanssikriisiin vastattiin maailmanlaajuisesti laskemalla rahan hintaa ja lisäämällä sen määrää. Eli heittämällä polttoainetta liekkeihin. Liekkien lietsominen on poliittisesti helpompaa. Säästäminen sattuu ja järjestelmämuutokset ovat vaikeita.

Tehtiin lisää löysää rahaa jo valmiiksi lainehtivaan setelimereen ja pullisteltiin sillä kuinka “tilanne saatiin nyt hallintaan” ja kuinka “ripeä toimintamme esti laman syvenemisen”.

Mitä elvytyksestä jäi käteen? Reilussa kahdessa vuodessa läntisen maailman velka kasvoi 20 prosenttiyksiköllä suhteessa bruttokansantuotteeseen, hyödykkeiden hinnat räjähtivät (öljyn hinta on nyt 2,6-kertainen verrattuna 2009 alkuvuoteen) ja kuluttajahinnat nousivat nopeammin kuin talous.

Suomen talouskasvu on kolmen vuoden aikana ollut kumulatiivisesti nolla, sen sijaan inflaatio on samassa ajassa ollut viisi prosenttia. Tuotamme siis yhtä paljon/vähän lisäarvoa kuin ennen mutta maksamme samasta määrästä ja laadusta nyt viisi prosenttia enemmän. Ja mikä muhevinta, julkinen velka kasvoi 2008-2010 eli kahdessa vuodessa 38 prosenttia, 63 miljardista 87 miljardiin.

 

Tyhjennettiin pajatso

Hallitsematon on sana jota päätöksentekijät karttavat. Jos ihmiset ja markkinat saisivat ohjautua itse, päätöksentekijöitä ei – määritelmällisesti – nykyisessä mittakaavassa tarvittaisi. Siksi myös nykyistä velkakriisiä pyritään kaikin voimin “hallitsemaan”.

Euroopan velkakriisi ei johdu – kuten ei alkuperäinen finanssikriisikään – amerikkalaisesta subprime-lainaajasta tai komplekseista johdannaisista. Samaten kuin ripuli ei johdu oksentamisesta silloin kun potilaalla on vatsatauti.

2007 alkanut finansskriisi sai alkunsa samasta syystä kuin mikä on johtanut nykyiseen valtioiden velkakriisiin: liikaa ja siten liian halpaa rahaa, osittain regulaation aiheuttaman moraalikadon vauhdittamana. Oireet ovat sittemmin levinneet ja tauti edennyt.

Jos Kreikka sai usean vuoden ajan lainata kuin olisi Saksa, tai työtön ja varaton ostaa asuntoja kuin olisi töissä, niin vika on ennemminkin pelisäännöissä kuin lainanantajassa ja -ottajassa.

Maailmantalous on päätynyt tilanteeseen, jossa kulta näyttäisi olevan maailman päävaluutta. Tai reservi nyt ainakin sillä sen saatavuudessa on juuri nyt vähän ongelmia.

 

Mikä on nyt toisin?

Siinä missä valtiot saattoivat vielä pari vuotta sitten ottaa vaikeuksiin joutuneet liikeyritykset omaan suojelevaan huomaansa, on tuo huoma nyt se, joka vaatii pelastamista. Kun muutama vuosi sitten kohistiin siitä, miten on mahdollista että iso perinteinen investointipankki tai kansainvälinen pankkijärjestelmä VOI mennä nurin, niin nyt kohistaan siitä, miten Jenkkien luottoluokitus VOI laskea alle AAA:n tai miten euro VOI hajota.

Kun muutama vuosi sitten Euroopassa pelastettiin pankkeja parin sadan miljardin arvosta, niin nyt uppoaa tuon verran yksin Kreikan ja Portugalin väliaikaiseen (?) rahoittamiseen. Eurooppa on kriisinhallintatehtävissä vakausrahastojen ja keskuspankin voimin.

Euroopan keskuspankin talous- ja riskiluvut näyttävät sivumennen mainittuina heikommilta kuin Lehman’sin konsanaan. EKP on kriisin alkamisesta saakka ostanut noin 60 miljardin edestä kriisimaiden lainapapereita ja lainannut reilut 300 miljardia eteenpäin erilaisia puolivillaisia vakuuksia (mm. Kreikan valtionlainaa) vastaan. Kaikkea tätä vastaan pankilla on 10 miljardin euron verran omaa pääomaa.

Italia ja Espanja eivät toistaiseksi ole virallisissa maksukykyvaikeuksissa, mutta arvioiden mukaan EKP joutuu ostamaan näiden maiden velkakirjoja 800 miljardin edestä seuraavan parin vuoden aikana pitääkseen karkailevat korot kurissa. Määrä ylittää noin tuplaten Euroopan vakausrahaston lainauskapasiteetin, se ei ole keskuspankin alkuperäisessä mandaatissa eikä siitä myöskään kysytä erikseen euromaiden parlamenteilta. Mutta so what, sanoisi Lipponen. Taitaa olla pankin jälleenrahoitus kohta edessä oman setelikoneen turvin. Jäsenmailla ei ole ylimääräisiä varoja pääomittaa rampaa keskuspankkia.

 

Miksi mikään ei ole muuttumassa?

Inflaatiolla käydään siis paisuvaa velkataakkaa vastaan kun muita keinoja ei ole. Sitä toivoisi silti, että velka pidettäisiin siellä, missä se on alunperin otettu ja annettu. Nykyisellään velkaisten maiden velat siirretään toisten vähemmän velkaantuneiden maiden taseisiin. Syy-seuraus-suhteet hälvenevät.

Huolestuttavin piirre Euroopan vakauttamispyrkmyksissä on se, etteivät ne suunnittele ajankohtaa jossa pelastettu valtio olisi valmis palaamaan pääomamarkkinoille omin voimin. Päinvastoin, pelastuspaketit siirtävät tuota mahdollisuutta kauemmaksi tulevaisuuteen.

Miksi? Vakausrahasto antaa rahaa käytännössä ilmaiseksi tai ainakin erittäin irrallaan käyvästä markkinahinnasta: AAA-lainaajan korolla ja pitkäksi aikaa, jopa 40 vuodeksi. Toisekseen se vaatii itselleen senioriteettivelkojan aseman. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että pelastajille  (EU/IMF) maksetaan ensin takaisin se mikä voidaan ja vasta sen jälkeen muille velkojille.

Kun sijoittajia on tapana syyttää yhdestä sun toisesta, niin parin vuoden päästä varmaan siitäkin etteivät he lähde rahoittamaan näitä kertaalleen pelastettuja valtioita. Mutta miten on, lähtisitkö sinä lainaamaan näille maille ja millä ehdoin tietäen että oma lainasi palvellaan toissijaisesti, velanottajan velka/BKT on edelleen reilusti yli 100% ja talouskasvu oletettavasti vaimeaa jos ei negatiivista?

On todennäköistä, että nämä ongelmavaltiot ovat vielä pitkän ajan päästäkin erilaisen institutionaalisen kehitysavun varassa – eräänlaisessa orjuudessa.

Kiinaa tavataan spekuloida pelastajaksi ja mikäs siinä, mutta: Kiina alkaa itsekin olla varsin velkaantunut. Sen pankkisektorin velka on yli 150 prosenttia per BKT. Äskeiset argumentit huomioiden Kiinankin potentiaalinen sijoitus olisi ennemminkin poliittisesti kuin taloudellisesti motivoitu.

 

Kestävät pelisäännöt ja budjetti kuriin

Rahan lainaaminen markkinatasoja merkittävästi edullisemmin ehdoin on omiaan syventämään ylivelkaantuneen ongelmia. Jos ajatellaan, että heroinistia yritetään kuntouttaa piikittämällä kroppaan lisää heroiinia mutta tällä kertaa ryppyotsaisen saksalaisvirkamiehen valvonnassa, niin ketä me tässä oikein huijaamme?

Vielä joku aika sitten oli muodikasta puhua moraalikadosta. Nyt se on hukkunut kaiken epätoivon alle. Kuitenkin on niin, ettei taloutemme tästä parane, ellei markkinaosapuolille – eli viime kädessä kaikille ihmisille – palauteta vapaus ja vastuu omiin toimiinsa.

On ihan ok, että vakavaraisemmat euromaat auttavat vaikeuksissa kieriskeleviä maita saattamaan taloudenpitonsa terveelle tasolle, mutta mikään loppuelämän potilas-lääkäri-suhde saati tulonsiirtoautomaatti tästä ei saisi tulla. En kannata e-lainoja (eurobondeja). Mikään ei rampauta moraalia niin kuin jatkuva ja rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus.

Lopulta harras toive budjettiriiheen siitä, että me Suomessa lopettaisimme lisävelan oton ja alkaisimme karsia julkisen sektorin turhia tehtäviä. Näin ennen kuin matalasuhdanne taas pääsee “yllättämään” ja joku neropatti esittää vieläpä veronkorotuksia lisävelkaantumisen päälle. John Mauldinin sanoin: “we now need to focus on what we can do to get out of the way of the private sector, so it can find ways to create new businesses and jobs”.

Tweet